Dag 44

Hej!

Mä tajusin, että oon kirjotellu tänne aikalailla vain niistä kivoista jutuista, enkä oo sen tarkemmin kertonu niistä huonoista hetkistä. Nyt aattelin vähän valasta sitäkin puolta vaihtarina olemisesta, sekä kertoo muutenkin mun ajatuksista. Tää ei siis tarkota, että oisin nyt masentunu tai et mulla tällä hetkellä ois kauhee koti-ikävä. Mä tykkään olla täällä tosi paljon ja nautin oikeesti joka hetkestä. Niille jotka mietti vaihtoon lähtöä ja lukee tän niin on hyvä tietäää, ettei vaihto oo pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta ehdottomasti kannattaa ottaa tää hieno kokemus ja kannatan vaihtoon lähtemistä. Varotuksena, et tää on aika pitkä teksti, eikä tässä kaikki asiat oo ihan järkevässä järjestyksessä.

Tänä viikonloppuna en oo oikeesti tehny paljon mitään ja se alkaa tuntua nyt jo vähän turhauttavalta. Vaihtovuodessa on monenlaisia hetkiä, ylä ja alamäkiä, mutta joskus saattaa tuntua, et kaikki on vaan tasasta. Ei tapahu mitään ihmeellistä: ei mitään tosi huippua, mutta ei toisaalta mitään kauheetakaan -päivät vaan lipuu eteenpäin. Tällä hetkellä musta tuntuu just siltä, et elämässä ei tapahu oikeen mitään, kaikki alkaa tuntua rutiinilta ja päivätä toisee samat jutut. Nyt ois kiva, et tapahtus jotain erilaista ja varsinkin näinä tylsempinä viikonloppuina ois kiva tehä jotain.

Nyt oon ollu siis puoltoist kuukautta tääl Ruotsissa ja tavallaa tuntuu, et siit on tosi kauan kun tulin tänne. Oon tähän mennessä jo oppinu kielestä ja itestäni tosi paljon. Tähän aikaan on myös mahtunu niitä huippu hetkiä, mutta myös niitä huonompia hetkiä. On paljon turhauttavia hetkiä, kun ei ymmärrä jotain asiaa, vaikka oon lukenut kieltä kuitenkin jonku kaheksan vuotta eli pitäs teoriassa osata sitä aika hyvin. Tulee tyhmä olo, kun monessa kohtaa näytän vaan ihan kysymysmerkiltä, vaikka olisikin ollu ihan helppo juttu. Mä joudun myös pyytää ihmisiä toistamaan asiat lähes joka kerta kun ne puhuu mulle koska aluksi en edes saata tajuta, että mulle puhutaan. Vastaaminen on sitten toinen asia, onneksi ihmiset ovat ymmärtäneet suurinpiirtein mitä tarkoitan, vaikka kielitaitoni ei olekkaan täydellinen. Turhautumisen hetkiä tulee silloin, kun en tiedä jotain sanaa ja sen vuoksi ihmiset eivät ymmärrä, mitä tarkoitan. Näitä hetkiä tulee varsinkin tanssi jutuissa, kun oman tanssiporukan kanssa teemme sarjaa Halloweenia varten ja pitäisi selittää keksimäni sarjan liikkeet ja muutenkin ideat.

tässä meijän koulun aula (sali, jossa tehää kokeet), jossa vähän treenailtiin

Nykyään pikkuhiljaa alan erottaa lauseista sanat ja oikeesti ymmärtämään asioita. Myös asioiden selittäminen alkaa pikkuhiljaa helpottua. Tanssisanastoakin opin joka treeneissä lisää. En ole vieläkään puhunut niin paljon, kun haluaisin, mutta ehkä se on rohkeudesta kiinni. Tiedän, että teen kamalasti kielioppi- sekä lausumisvirheitä, mutta pitäisi vaan puhua, jotta oppisi virheistä. Onneksi ihmiset puhuvat minulle ruotsia, joten kyllä mä varmasti pikkuhiljaa opin. Mä oon ruvennu nyt siis oikeesti keräämään aineiden vihkojen taakse listaa uusista sanoista ja suomentelemaan muistiinpanoista osia, joita en ymmärrä. Onhan se työlästä, mut oon jo täl viikol huomannu oppineeni monta uutta sanaa. Rohkeutta varmasti saan lisää jokapäivä ja oon ylpee itestäni, kun oon luokan ees jo pitäny pari esitelmää ruotsiks. Lisäks mul ois ens viikolla puheen pito, eli 5-10 minuuttia luokan eessä puhetta på svenska. Mä pidän puheen Suomen ja Ruotsin koulujen eroista. Onneks kaikki mun luokkalaiset on kannustanu mua ja on ihan innoissaa mun puheen aiheesta. Mua on kannustettu puhumaan ruotsia ja monet oli ihmeissään siitä, miten mä uskallan pitää puheen, kun se niillekin on aika vaikee juttu. Mä sain ite päättä haluunko pitää puhetta ja aattelin, et miksen pitäis. Mä yritän tehä samat jutut kun muutkin mun luokkalaisetkin. Labra jutun kanssa on vähän ollu vaikeuksii, mut kyllä mä sitä yritän tehä, vaikken tehtävänantoa ihan ymmärtänykkää.

Ruotsalaiset ovat aika lähellä Suomalaisia joissain asioissa. Täällä ihmiset ovat tosi ystävällisiä ja kiinnostuneita musta. Monet kyselee multa jotain juttuja, kun tavataan ekaa kertaa. Tuttuja siis on helppo saada, mutta kavereiden ja ystävien saaminen on yhtä vaikeaa kuin Suomessakin. Ihmiset siis ovat hyvin kohteliaita ja ystävällisiä, mutta läheisempi tutustuminen vie aikaa enemmän. Tavallaan mä ymmärrän tän ja siis sehän on sama juttu kuin Suomessakin. Toisaalta olis kiva saada mahdollisimman pian kavereita, joiden kanssa vois fikailla yhdesää, eikä tarvis enää yksin olla koko vapaa-aikaa (jota täällä on tosi paljon). Varsinkin kun mulla ei oo perhettä, niin ei tuu muita sosiaalisia suhteita tai keskusteluja kuin mitä koulussa. Mä siis oikeastaan kuulen ruotsia vain koulussa ja sit viikonloppusin saatan jopa käyttää suomea enemmän, mikä ei edistä yhtään mun ruotsin kehitystä. Nyt oon yrittäny kyl päättää puhua Suomi-kavereillekin vain ruotsia, mut se on aika vaikeeta kun jokapuolelta (esim: somesta ja Whats App:ista) tulee vaan suomeks kaikki.

Tottakai mulla on ikävä Suomea ja kaikkia ihmisiä sieltä. Joskus tuntuu silt et ois kiva pitää kaveri-ilta ja jutella monta tuntia suomea ja ymmärtää jokaikinen sana. Mulle tulee ikävä ystäviä varsinkin sillon, kun mä tiedän niitten nähneen porukalla ja pitäneen hauskaa yhdessä  ilman mua. En mä tietenkään tarkota, ettei ne sais pitää hauskaa; päin vastoin, must on ihanaa et nillä sujuu elämä Suomessa hyvin. Sillon tulee vaan haikee mieli ja kaipaus sinne samaan paikkaan nauramaan samoille vitseille ja muutenkin viettämään aikaa yhes. Perhettäkin on tietysti ikävä ja täällä tajuu niitten pientenkin juttujen (jotka Suomessa ollessa saatto ärsyttää enemmänkin) tärkeyden.

We heart it:istä löyty kiva kuva

Tavallaan on surullista tajuta, et elämä jatkuu Suomessa ilman muakin. Tulee mieleen, että mitä jos kaikki unohtaa mut tai jos ne ei enää haluukkaa olla mun kavereita kun tuun takas. Mä tiedän, että ei mua unoheta ja et mun ystävät ei hylkää mua. Enkä usko, että kukaan muuttuu kymmenes kuukaudes niin paljon tai sellaseks, ettei haluis enää olla ystävä. Lisäks must ois enemmänkin kauheeta, jos elämä Suomessa ei jatkuis ilman mua. Välillä vaan ei jaksa kuunnella juttuja Suomesta, koska silloin ikävä sinne kasvaa paljon isommaks. Tollasena hetkenä mä jätän somen vähemmälle ja saatan jopa jättää Whats App keskustelut siks aikaa. Luen sitte ne kun tuntuu hyvältä ja henkisesti jaksan paremmin lukea ne. Joskus siis tulee tunne, et haluais ottaa etäisyyttä Suomi elämään, koska kuitenkaan en voi elää sitä nyt. Joskus jaksan kuunnella kavereitten hössötyksii vanhojen tansseista ja oon ihan innoissani mukana jutussa; toisena hetkenä mua alkaa harmittaa, koska en voi elää sitä prinsessapäivää yhdessä ystävien kanssa. Mä mietin tätä sillon ku pohdin vaihtoon lähtöä ja oon ihan sinut asian kanssa suurimman osan ajasta. Joskus vaan tulee hetkiä kun mietti, et miks mä oikeesti lähinkään tänne ja et kannattiko oikeesti jättää kaikki tuttu ja turvallinen ja lähtee vuodeks tänne. Vastaus on, että tottakai kannatti lähteä ja en kadu sitä hetkeäkään, vanhojen tanssit voi tanssia sit kun tulee takas ja yks vuos elämästä ei oo niin kauheeta "menettää", kun mietti mitä kaikkee vaihosta kuitenki saa.

Vaihtarina ollessa oppii sietämään epätietoisuutta ja sitä ettei oo varma kaikesta. Tietenkää se ei oo kiva kun on ihan ulkona jutuista, eikä varma onko ymmärtäny asiat oikein. Toisaalta pikkuhiljaa sitä oppii ja saa ainakin rohkeutta kysyä asioista. Välillä tietysti turhauttaa, kun ei ymmärrä jotain juttua ja kaikki muut tajuu ja tekee sen mukaa. Esimerkiks just ku on peruttu noita tunteja, niin en oo ollu varma, et saanko oikeesti lähteä koulusta, vai mitä pitäisi tehdä. Välillä esim. liikassa oon ollu ihan kujalla, et mitä pitäis tehä ja kerran meillä oli omatoiminen treeni, jonka tarkoitukse tajusin vasta koululla ihmeteltyäni, miksei kukaan ole liikassa. Muutenkin uudessa maassa ollessa kaiken opettelu on aika haastavaa ja kantapäänkin kautta oppii asioita. Pikkuhiljaa se varmuus tulee ja arki alkaa sujua.

Nyt mulla on ollu tosi kova ikävä kitaran ja pianon soittoa. Mulla oli Suomessa siis tapana soittaa aina kun olin esim. stressaantunu, ärsyyntyny tai jos joku asia harmitti. Nyt kun täällä ei oo ollu mitään soitinta niin on vähän ollu turhautunu olo. Koulusta en oo löytäny ainuttakaan vireessä olevaa pianoa (en ymmärrä millä nää sit oikee soittaa), enkä mä menny meijän koulun kuoroo/bändii vaikka tavallaa se ois voinu olla ihan kivaa. Mulla iski epävarmuus, vaikka oonki soittanu pianoa 8 vuotta ja muutenkin tykkään musiikista. Aattelin vaa etten oo tarpeeks hyvä sinne ja en sitte menny. Mutta onneks mä saan mun rakkaan kitaran tänne ehkä viikon päästä. Oon ihan innoissani siitä, koska mä oon aika luova ihminen ja jos en saa toteuttaa itteeni ni tuun hulluks (okei vähän liiottelua ehkä). Nyt oon sitte käyttäny aikaani piirtelyyn ja tanssimiseen. Kotona mä en koskaa melkeen piirrelly, mut leivoin ja soitin enemmän. Mulla menee noi taidejutut aikalailla kausittain, joskus tykkään käsitöistä ja joskus maalaamisesta, joskus leivon, laulan, sisustan... -mitä kaikkee keksinkään.

en ois ikinä uskonu julkasevani näit töherryksitä



Tää oli hyvää ajan tappamista ja ei oikeesti mikää julkasu kelponen mut piti joku kuva keksii :D

Toinen juttu, mitä mulla on ikävä niin tanssin ohjausta ja lapsia. Mä siis Suomessa oon aika paljon lasten kanssa ja tykkään lapsista ihan älyttömästi. Välil tulee sellai ikävä sitä ohjaus hommaa kun kattoo pienii ballerinoja meijän tanssikoulussa. No pääsenhän mä sit tekemään sitä juttua kun tuun takasin, jos vaan opiskelun puolesta se on mahollista. Lapsisssa on se ihanaa, että ne on niin avoimia ja energisiä. Niissä on paljon asioita joita voi vaan ihailla esim. uuden oppimisen taito, innostuneisuus pikku jutuistakin, ennakkoluulottomuus, mielikuvituksen määrä... Ohjaamisessa parasta on se, kun näkee kehityksen ja sen et siitä mitä sä teet niin on iloa ja hyötyä oikeesti.

Mä oon ite sellanen ihminen, et mietin ja stressaan monia asioita aivan  liikaa. Nytkin kun ei oikeastaan olis paljoo juttuja, joista pitäs stressata, niin mietin jo ens kesän kesätöitä ja tulvaa kakkos vuotta Suomessa. Mä oon ihan paniikis miettiny, etten tänäkään kesänä saa kesätöitä, koska oon kevään täällä ja muutenkin vähän vaikeampi hakea. Samaan aikaan mä tiiän, ettei tollassist asioist kannata stressata täällä ja muutenkaa miettiä ees. Tulevaisuuttakin oon miettiny nyt täällä ollessa. Tavallaa oon saanu selville ittestäni enemmän ja sitä kautta ehkä vähän selkeyttä tulevaisuuteen liittyvistä jutuista. Toisaalta mä en ees tiiä mihin lukioon oon palaamassa täältä. Tuntuu vähän hölmöltä et joudun kolmannen kerran löytämään kaverit lukiosta kun palaan Suomeen. Eihän se tietenkään ole vaihdon jälkeen niin iso juttu, mut kuitenkin. Syy siihen, etten voi palata vanhaan kouluuni Tiirismaalle on home. Olen ollut Tipalassa yläasteen ja lukion ykkösen, mutta esim. Kasiluokalla olin yhteensä kaks ja puol kuukautta kipeenä (eli 300h ja 1/4 lukuvuodesta pois koulusta), en tietenkään kerralla mutta silloin tällöin viikkoja. Ysiluokalla olin kipeä myös aika usein ja yritettiin keksiä syy sille. Lukion ykkösellä minulla oli lähes jatkuvasti pahaolo koulussa ja esim joululoman loppupuolella aloin voimaan paremmin, joten aloimme epäilemään koulua. Verikokeista sitten selvisi, että mun homevasta-aine jutut oli koholla eli mulle suositeltiin koulun vaihtoa. Nyt siis pitäisi keksiä jostain uusi koulu (jossa voisin jatkaa pitkän ruotsin opiskelua) ja saada opiskelupaikka sieltä. Mä oon miettiny myös ensi vuoden kurssivalintoja ja aineita, joita aijon sit kirjottaa ja mihin kouluun mä haen sitten lukion jälkeen ja et mikä musta tulee isona ja ja ja... Tää lista vaan jatkuu ja huonoina hetkinä tulle vähän ahistuskin kaikesta. Nyt mun ei oikeesti tarttis ajatella noita asioita, tai ainakaan ottaa stressiä niistä, asioilla on tapana sujua.